Empatia, kiltteys ja pehmeys – johtajuuden heikkouksia vai tulevaisuuden vahvuuksia?

Halusin jollain tapaa tallentaa kaiken kauneuden ympärilläni. Ne hetket, kun jokin tuntui olevan aidosti elossa. Niin aloin valokuvata. Ehkä jo silloin ymmärsin, että herkkyys havainnoida ja halu ymmärtää maailmaa ovat kaikki vahvuuksia. Halusin jollain tapaa tallentaa kaiken kauneuden ympärilläni. Ne hetket, kun jokin tuntui olevan aidosti elossa.

Teini-iässä lähdin vaihto-oppilaaksi Uuteen-Seelantiin ja päädyin kouluun, jossa olin valkoisena vähemmistönä. Se oli monikulttuurinen, rikas ympäristö – täynnä tarinoita, perinteitä ja erilaisia tapoja nähdä maailma. Opin, että kulttuurierot eivät erota, vaan voivat luoda yhteyden, jos pysyy uteliaana ja avoimena. Se kokemus syvensi ymmärrystäni ihmisyydestä ja siitä, miten jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi.

90-luvun lopulla opiskelin kauppatieteitä, mutta sisälläni paloi toinen kutsu: välittää kauneutta ja luoda. Uskoin, että strategia ja estetiikka, bisnes ja ihmisyys voivat kulkea rinnakkain. Niin syntyi oma polkuni. Sen askelissa yhdistyvät liiketoiminta, kulttuuri ja visuaalinen tarinankerronta.

Nuorena ja epävarmana työurani alussa muistan, miten välillä piti esittää varmuutta ja osaamista, jota en vielä täysin tuntenut omakseni. Se nakersi, sillä en pystynyt pitämään sellaista työnaamiota päälläni pitkään.

Käännekohta tuli pari vuotta myöhemmin, kun aloittelevana suunnittelijana esittelin asiakkaalle luonnoksia, jotka nousivat aidosti sydämestäni. Ne eivät olleet vain konsepteja, vaan omia, rehellisiä tulkintojani asiakkaan strategiasta, arvoista ja vuoden tärkeimmistä viesteistä. Muistan sen hetken: olin innostunut, läsnä ja varma, koska olin mietittinyt ja muotoillut kaiken omasta itsestäni käsin.

Silloin ymmärsin, että todellinen vakuuttavuus syntyy aitoudesta, ei ulkoisesta vakuuttavuuden esittämisestä.

Yli 25 vuotta viestintätoimistoelämää on sittemmin opettanut, että johtajuus ei ole vain suunnan näyttämistä, vaan myös tilan luomista.

Tilaa kuunnella. Kohdata. Uskaltaa olla keskeneräinen.

Nuorempana ajattelin, että johtajan täytyy olla vahva, hallittu ja varma. Että pehmeys ja herkkyys ovat jotain, joka on parempi kätkeä ammattimaisuuden taakse.

Mitä enemmän olen johtanut ihmisiä ja kulkenut rinnalla tiimeissä, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että empatia, kiltteys ja pehmeys eivät tee johtajasta heikkoa, vaan viisaamman.

Rohkeutta on pysyä yhteydessä siihen, kuka on myös silloin, kun olisi helppo suojautua.
Kun johtaja uskaltaa näyttää keskeneräisyytensä ja pysyy tietoisena, kuuntelevana, läsnäolevana ja avoimena voi tapahtua ihmeitä.

Silloin syntyy tila, jossa ihmiset uskaltavat loistaa omilla tavoillaan.

Olen viime aikoina tuntenut vahvan sisäisen kutsun siirtyä rooliin, jossa en vain suunnittele ja johda luovuutta – vaan luon sille tilaa.

Tilaa kuulla, kokea ja yhdistää.

Tilaa sille, että ihmiset voivat oivaltaa itse.

Kun kohtaan asiakkaita ja johtajia, huomaan, miten nopeasti naamiot ja roolit voivat sulaa, kun uskallamme olla ihmisinä yhdessä.

Kun hymy leviää ja joku uskaltaa jakaa jotain aitoa, syntyy yhteys ja sen mukana oivallus.

Tämä on suunta, johon haluan viedä työtäni: kohti fasilitointia, dialogia ja yhteistä kasvua.

Kohti johtajuutta, jossa rohkeus ei tarkoita kovuutta, vaan läsnäoloa.

Maailma puhuu nyt aitoudesta ja syystä. Aitous ei ole trendi, vaan paluu ihmisyyteen. Se on muistutus siitä, että vahvuus ei synny hallinnasta, vaan yhteydestä.

Ehkä rohkein teko johtajana onkin uskaltaa olla ihminen.
Kuunnella itseään, tunnistaa omat arvonsa ja elää niiden mukaan myös silloin, kun maailma ympärillä kiirehtii toiseen suuntaan.

Kun pysymme tietoisina ja inhimillisinä, strategiat muuttuvat merkityksiksi ja organisaatiot ihmisten välisiksi yhteisöiksi. Ja ehkä juuri silloin johtajuus on parhaimmillaan: hengittävää, elävää ja totta.