Kun kaikki mittaavat, kuka kuuntelee?
Viime syksynä kirjoitin siitä, ovatko empatia, kiltteys ja pehmeys johtajuuden heikkouksia vai tulevaisuuden vahvuuksia. Sen jälkeen olen seurannut, mistä maailman johtavat talot puhuvat.
Maailman talousfoorumin ja Deloitten tuoreet työelämäraportit sekä uudet ihmistieteisiin nojaavat strategiatalot sanovat nyt ääneen saman asian: analyysin rinnalle tarvitaan luovuutta, empatiaa ja kykyä kuunnella. Kysymys on siirtynyt reunoilta keskelle.
Kun luen näitä raportteja, huomaan kuitenkin, mitä niistä puuttuu. Ne katsovat ihmisiä ulkopuolelta. Antropologi tutkii asiakasta, analyytikko mittaa henkilöstöä. Läsnäolosta puhutaan johtamisvalmennuksissa ja strategiasta konsulttitaloissa. Harvoin samassa huoneessa.
Siihen minulla on eri reitti.
Lapsena valokuvasin, koska halusin tallentaa hetket, joissa jokin tuntui olevan aidosti elossa. Kuvaaminen ja myöhemmin suunnittelu opettivat katsomaan hitaasti. Kaksikymmentäviisi vuotta brändityötä on opettanut kysymään samaa kysymystä yhä uudelleen: onko tämä totta? Parikymmentä vuotta joogaa on opettanut erottamaan läsnäolon esityksestä.
Itämaisissa opeissa puhutaan aloittelijan mielestä, kyvystä kohdata tuttu tilanne kuin ensimmäistä kertaa. Johtajalle se on ehkä vaikein taito, koska kokemus kuiskaa koko ajan, että hän jo tietää. Psykologia muistuttaa toisesta asiasta: ihmiset kertovat totuuden vasta, kun se tuntuu turvalliselta.
Suomalaisissa kokoushuoneissa olen nähnyt, miten hiljaisuus luetaan helposti samanmielisyydeksi, vaikka se voi yhtä hyvin olla varovaisuutta, väsymystä tai sitä, ettei kukaan halua olla se, joka sanoo asian ääneen. Strategia etenee paperilla, koska kukaan ei vastustanut. Arjessa se jää paikalleen, koska kukaan ei oikeastaan sitoutunut.
Tätä kuilua on vaikea löytää kyselystä, eikä tekoäly löydä sitä raportista. Sen huomaa, kun istuu huoneessa ja kuuntelee sekä sanottua että sanomatonta.
Siksi kysyn. Ensin johdolta, sitten niiltä, jotka elävät päätösten kanssa. Ulkopuolisena minulla on etu: mikään sanottu ei seuraa ketään töihin. Käytän visuaalisuutta ja luovia menetelmiä, koska ne avaavat keskusteluja, joihin pelkät sanat eivät yllä. Kun hymy leviää ja joku uskaltaa jakaa jotain aitoa, syntyy yhteys ja sen mukana oivallus. Takaisin tulee yleensä kolme tai neljä asiaa. Se riittää, kun ne ovat totta.
Uskon, että suomalaisen johtamisen seuraava askel on johtaja, joka uskaltaa kuulla. Siihen tarvitaan analyysiä, mutta myös läsnäoloa, taiteilijan katsetta ja rohkeutta olla itsekin keskeneräinen. Pehmeys on tässä tarkkuuden väline. Sen avulla pääsee käsiksi tietoon, jota muuten ei saa.
Jos strategianne on selkeä paperilla mutta ei näy siinä, miten ihmiset työskentelevät, keskustellaan.
Kirjoittaja
Eva on Kreabin osakas ja luova johtaja, jonka työssä ihminen on aina keskiössä. Hän yhdistää strategisen selkeyden ja harkitun luovuuden auttaessaan organisaatioita rakentamaan kestävää identiteettiä, jäsentämään strategiaa ja muotoilemaan visuaalista viestintää, joka puhuttelee yleisöä.
Kaupallinen korkeakoulututkinto sekä opinnot markkinointiviestinnän ja visuaalisen suunnittelun parissa rikastuttavat Evan tapaa nähdä, ajatella ja tehdä – yhdistäen liiketoimintaymmärryksen ja vahvan visuaalisen silmän. Eva uskoo, että parhaat ideat syntyvät yhdessä. Johtajana hän rakentaa kulttuurin, jossa vuorovaikutus on avointa, yhteistyö kannustavaa ja jokaisella on tilaa kasvaa ja kehittyä.
Vapaa-ajallaan Eva ohjaa lempeitä joogatunteja omassa studiossaan Espoossa. Jooga on hänelle tapa pysähtyä, kuunnella ja olla yhteydessä siihen, mikä elämässä on olennaista.Sama läsnäolo ja kuunteleva ote näkyvät myös hänen tavassaan johtaa, muotoilla ja kohdata ihmisiä.
